Aika on ajanut Orson Wellesin esikoiselokuvan Citizen Kanen(1941) ohi. Nykyään useat elokuvat ovat oppineet samat kamera-ajot, kuvan syvätarkkuuden ja kokeellisen luovat kuvakulmat kuin uraauurtavassa Citizen Kanessa aikanaan oli. Kanen ansiot nojautuvat juuri sen uudistukselliseen kuvaustekniikkaan ja uskaliaasti valittuun aiheeseen, joka pohjautuu lehtikeisari William Randolph Hearstin elämään.

Elokuvan alku - Kanen kuolinkohtaus - on kuin näky tai uni, joka menee nopeasti ohi ja jättää vaikuttavan jäljen alitajuntaan. Sitä seurasi pitkällinen uutisfilmi mahtimies Kanen elämästä toteutettuna dokumentaariseen tyyliin, joka kertoi kerralla Kanen elämän ja merkityksen pähkinänkuoressa. Uutisfilmi päättyi ja uudeksi miljööksi avautui pimennetty elokuvien esikatselusali, jossa persoonattomiksi jäävät    reporterit (mm. Alan Ladd, kuuluisa lännensankari) miettivät mitä muuta Kanesta voisi kertoa...

Elokuva kertoi lapsuuden lopusta ja siitä kuinka raha ei takaa onnea. Tärkeintä Charles Foster Kanellekkin kuolemanhetkellä kaikesta rahasta ja vallasta huolimatta    oli lapsena omistettu kelkka. Lehtikeisari Kanen hahmo ja valta oli suurempi kuin Kane ihmisenä, jolloin ihminen jää kaiken mahtipontisuuden varjoon ja kuihtuu.

Kanen kaikki tavaran ostaminen ja yleisön palvelu "totuuden" paljastavilla lehtijutuilla tähtäsi vain hyväksynnän hakemiseen. Viimeisen kerran hän sai olla ihminen lapsuudessaan kotitalonsa pihalla leikkiessään - sen jälkeen hänen oli oltava enemmän. Jatkuva päteminen ja toisia varten eläminen jätti Kanen sielun tyhjäksi. Hän oli muille ihmisille vain ulkokuori - objekti.

Ainut asia mikä minua elokuvan juonessa jäi vaivaamaan oli se etten täysin ymmärtänyt Kanen epätoivoa. Eikö sama täyttymättömyyden tunne vaivaa kaikkia ihmisiä? Mielestäni Kanen ongelma oli lopulta vain elämän helppous. Hänen ei tarvinnut ajatella kuolemaa kuten jonkun köyhän afrikkalaisen maanviljelijän. kuolema ja ajallisuus ei aseta kanelle rajoja. Samankaltainen vapauden ahdistavuus vaivaa useita ihmisiä, joiden elämä on tullut liian helpoksi ja itsestään selväksi. Kanen tarina - mahtipontisuudestaan huolimatta - koskee myös nykyihmistä...

Citizen Kanea mielenkiintoisempi ja ristiriitaisempi on Pahan Kosketus. Siinä oli hieno Film Noir -tunnelma ja alun todella pitkä kamera-ajo hakee vertaistaan vielä tänäkin päivänä. Orson Wellesin karisma on tässä elokuvassa huipussaan.

Elokuvan musiikin on säveltänyt Bernard Herrmann, joka myöhemmin sävelsi musiikin lähes kaikkiin Alfred Hitchcockin elokuviin ja Scorsesen Taksikuskiin ja Cape Feariin. Oscarin Citizen Kane sai käsikirjoituksesta vaikka olikin ehdolla yhdeksässä kategoriassa.