1
KIASMA
Kiasma oli mielestäni suhteellisen pieni ja suppea näyttelypaikka verrattuna esimerkiksi Ateneumiin. Kiinnostavimpia teoksia oli Kiasma-rakennus itse, jonka kaaret ja epäsuorat mutkittelevat seinät toivat esille valonsäteitten kulun. Sivustalla, Mannerheimin-patsaan vieressä oli miellyttävän näköinen vesilampi, jonka vesi läikehti ja kimmelsi elävästi keskellä kuollutta asfaltti ympäristöä. Takana häämötti jyrkkä eduskuntatalo.
Mieleeni jäivät Christian Skeelin Babylon, tuoksuinstallatio, jossa oli uusi ja yksinkertainen idea; huoneessa oli 24 ruukkua, joissa kussakin oli eri hajuaineita. Näyttelyssäkävijä vain kohotti ruukunkantta ja koki miltä tuoksuu arkipäiväinen tai eksoottinen aine, kuten vanilia tai myski. Taideteos ei ollut olemassa muuta kuin hajuaistille.
Simryn Gillin Itsekylväytyjät oli kiinnostava vikaisu Suomen, Australian ja Malesian luontoon. Siinähän oli renkailla varustettuja puiden siemeniä. Teos kai kuvasi siirtolaisuutta - itsekylväytyviä ovat myös ihmiset, jotka lähtevät kotimaastaan vieraaseen ympäristöön - ensimmäinen sukupolvi ei ehkä sopeudu ja kukoista, mutta ehkä seuraavalla sukupolvella on paremmat mahdollisuudet...
Ilya Kabakovin Nurkkatoiletti oli pala taiteilijan lapsuudenmuistoja uudelleen lavastettuna. Vessan ovi oli rikki eikä sitä saanut lukkoon, joten aina kun joku oli vessassa hän lauloi jotta muut tietäisivät vessan olevan varattu. Varattomuus ei selvästikkään tapa kekseliäisyyttä. Mielestäni teos oli omituisen aavemainen - keltainen valo ja suljettu rappeutunut ovi, jonka takaa kuului onttoa hyminää ja laulua.
Hiroshi Sugimoto kuvasi asiaa jolle ihminen antoi ensimmäisenä nimen eli merta. Hän oli ottanut tarkkoja mustavalkokuvia maailman meristä ja tietenkin kaikki näyttivät samallaisilta, ainoastaan vuorokausi ja sääolot vaihtuivat. Myöhemmin sain tietää ettei Sugimoto tee uusia kuvia negatiiveista vaan antaa jokaisen ainutlaatuisen kuvan vanheta luonnollisesti valon ja ajan vaikutuksesta kunnes näytettävänä ei ole muuta kuin kasa tomua...Tämä osoittaa kuinka jokainen samankaltaiselta vaikuttava päivä eletään rutiinilla läpi ja ajatellaan kaiken olevan yhtenäistä samanlaista massaa, vaikkei niin ole, koska jokainen muistamamme ihminen, päivä tai teko hajoaa tomuksi erillisinä - vaikka toisiaan niin paljon muistuttavatkin...
Lea Whittingtonin Kananluukattokruunu oli muodoltaan hienostunut barokkinen kattokruunu, josta kynttilät olivat palaneet loppuun ja valuttaneet steariininsa lattialle. Tähän hienoon kokonaisuuteen toi kuitenkin oman karmeutensa se seikka että kattokruunu oli tehty kananluista. Tässä yhteydessä mieleeni tuli alistaminen, murha ja kannibalismi vaikka pelkistä kananluista näitä mielleyhtymiä tuskin syntyisi. Kattokruunun luonut kulttuuri näki esteettisiä arvoja kuolemassa ja halusi alistaa kuoleman (luut) järkevän hyödylliseksi kokonaisuudeksi. Voi myös olla että kyseessä oli luontoa lähellä oleva kulttuuri, joka halusi hyödyntää kaikki luonnon antimet riippumatta niihin liitetyistä assosiaatioista. Ehkä Whittington halusi ilmentää kuinka sinänsä kauneuteen ja ylevyyteen pyrkivien kulttuurien takana voi olla raakuutta ja mielettömyyttä - esimerkiksi natsi-Saksa, jossa arvostettiin “hienoa” taidetta ja samalla poltettiin juutalaisia. Tästä herää ajatus - mikä on raakaa ja mieletöntä? Onko kananluiden hyötykäyttö itse asiassa järkevää ja onko muokkaamattomissa luissa, jotka yleensä tuovat mieleen kuoleman, sittenkin jotain kaunista...
GALLERIA OTSO
MuuMediaFestivaali’98
Koodattuja Identiteettejä
Galleria Otsossa oli parempia videoinstallatioita ja tietokonetaideteoksia kuin Kiasmassa. Useimmissa teoksissa oli kiinnostava ajatus tai ainakin kiinnostava toteutustapa. Tekniikkaa ei pelätty vaan sitä käytettiin hyödyksi uusilla luovilla tavoilla. Teokset eivät olleet pelkästään videolle tehtyjä lyhytelokuvia vaan yksi teos saattoi sisältää kaksi lyhytelokuvaa ja niitä yhdistävän esineen.
Näin oli Jeanne C. Finleyn ja John H. Musen The Adventure Of Blacky:ssä, jonka lähtökohta oli 50-luvulla tehty psykolooginen testi. Huoneessa oli kaksi kangasta toiseen heijastettiin kuvia pojasta tekemässä testiä ja teroittamassa lyijykynää ja toisella kankaalla kerrottiin Blacky -koiran seikkailuista selkeästi piirretyin kuvin. Koko ajan kuului monotooninen naisääni, joka toisti sanatarkasti kaiken mitä testipapereissa luki, jopa piti ennalta määrättyjä taukoja lukemisessaan. Testiin kuului kysymyksiä, joihin oli ennalta annetut vastaus vaihtoehdot. Testin tarkoitus oli selvittää testihenkilön suhtautuminen vanhempiinsa ja omiin sisaruksiinsa ja löytää mahdolliset mielenpatoutumat ja pakkomielteet näiden suhteen. Keskellä huonetta oli rapistunut tuoli joka oli osittain lyijykynän teroituksesta syntyneen mujun peitossa. Taiteilijoiden innoittaja oli selkeä: 50-luvun psykolooginen testi - sen ulkokuoren viattomuus, mutta sisällön tunteeton pyrkimys ihmisten jaotteluun - normaaleihin ja epänormaaleihin. Teos kertoi jostakin ja se ei sortunut halpaan itse tehostukseen. Teoksessa oli alku, keskikohta ja loppu, kuten hyvässä elokuvassakin...