Ohjaus: Mike Flanagan
Rooleissa:
Tom Hiddleston - Charles 'Chuck' Krantz
Chiwetel Ejiofor - Marty Anderson
Karen Gillan - Felicia Gordon
Mark Hamill - Albie Krantz
Mia Sara - Sarah Krantz
Life of Chuck lähtee tilanteesta, jossa maailmanloppu tuntuu olevan lähellä. Los Angeles on vajoamassa mereen ja uutiset ovat täynnä kuvia ympäri maailmaa tapahtuvista katastrofeista. Opettaja, Marty Anderson (Chiwetel Ejiofor), huomaa ympäri kaupunkia ilmoituksia, joissa kiitetään Chuck nimistä miestä 39. palvelusvuodesta. Tv-lähetykset loppuvat, mutta lähetys jossa kiitetään Chuckia näkyvät yhä. Mies nimeltä Chuck liittyy maailmanloppuun.
Tarina käsittelee suuria teemoja: elämän tarkoitusta ja matematiikan tärkeyttä. Molemmat teemat käsitellään yksiulotteisesti tai saarnaavalla tyylillä. Elämän tarkoitukseen liittyy Walt Whitmanin runosta otettu ajatus siitä että ihminen on “moninainen". Ja matematiikasta todetaan vain: se on tärkeä - älä kyseenalaista sen tärkeyttä.
Elokuvan tarinassa on paljon maagista realismia, mutta ei sydäntä. Tom Hiddleston ei saa luotua hahmosta sympaattista, eikä sitä tee myöskään hahmoa lapsena näyttelevä (Benjamin Pajak). Elokuvan alkupuolella nähtävä tanssikohtaus oli valonpilkahdus ja osoitti että nääntyneestä olemuksestaan huolimatta Hiddleston pystyy heilumaan hengästymättä aika pitkän aikaa.
Elokuvan ohjaaja, Mike Flanagan, on lähtenyt tekemään sentimentaalista elokuvaa kuin IKEA rakennussarjaa: siirappinen musiikki, check; näyttelijälle säälittävä ilme, check; näennäissyvällinen dialogi, check; pipettipullo tekokyyneliä, check. Jo Aristoteleen runousopissa sanottiin että päähenkilön tulisi olla jalo. Päähenkilön motiivin tulisi olla yleistajuinen; sen ei tarvitse olla monimutkainen tai korkealentoinen. Esimerkiksi iki-ihana kokoperheen klassikko, Babe - urhea possu (1995) kertoo possusta, joka haluaa miellyttää maatilan isäntää ottamalla itselleen paimenkoiran roolin. Näin hän pyrkii välttämään sen kohtalon joka possuilla tavallisesti on ja saamaan isännän hyväksynnän. Tarina rakentuu selkeästi ja ymmärrettävästi ja kun huipennuksessa isäntä sanoo: "Se riittää, possu (That'll do pig)". Harvalla on enää kuivat silmät.
Life of Chuckin rakenne, jossa lähdetään lopputuloksesta ja takaumien ja ärsyttävän kertojaäänen (Nick Offerman) johdattamana paljastetaan loppuhuipentuma on kuitenkin korkeista odotuksista huolimatta vain lattea ja arvattava.
Elokuvassa olivat hyvin edustettuna rodulliset vähemmistöt, mutta näinä maailman aikoina ihmettelin miksi päähenkilön piti olla juutalainen. Juutalaiset ovat Hollywood-elokuvien vakio vähemmistö, mutta eikö tänä inklusiivisuuden aikana pitäisi pyrkiä tasapuolisuuteen? Milloin viimeksi olemme nähneet valkokankailla inuiittien kulttuuria ja kieltä edustettuna? Entä oliko todella niin että Elvis oli viimeisin Cherokee-intiaani joka on elokuvissa saanut edustaa omaa vähemmistöään? Ja missä ovat suomalaiset?
Elokuvakokemus ei jäänyt erityisesti mieleen enkä rehellisyyden nimissä voi suositella The Life of Chuckia oikeastaan kenellekään.
*** ENGLISH TRANSLATION ***
The Life of Chuck begins in a situation where the end of the world seems imminent. Los Angeles is sinking into the sea and the news are full of images of disasters happening around the world. A teacher, Marty Anderson (Chiwetel Ejiofor), notices announcements all over the city thanking a man named Chuck for his 39th year of service. The TV broadcasts stop, but the announcement thanking Chuck is still on. A man named Chuck is connected to the end of the world.
The story deals with big themes: the meaning of life and the importance of mathematics. Both themes are treated in a one-dimensional or preachy style. The meaning of life is related to the idea taken from Walt Whitman's poem that man is "multitudes". And about math is simply stated: it's important - don't question its importance.
The film's story has a lot of magical realism, but no heart. Tom Hiddleston can't make the character sympathetic, and neither does the child actor (Benjamin Pajak). The dance scene at the beginning of the film was a glimmer of light and showed that despite his exhausted appearance, Hiddleston can swing without getting out of breath for quite a long time.
The film's director, Mike Flanagan, has set out to make a sentimental film like an IKEA building kit: syrupy music, check; a pitiful expression on the actor, check; seemingly profound dialogue, check; a dropper bottle of fake tears, check. Even Aristotle's Poetics said that the main character should be noble. The main character's motives should be understood by common sense; it doesn't have to be complicated or high-flown. For example, the ever-lovable family classic, Babe (1995), tells the story of a pig who wants to please the farm owner by taking on the role of a sheepdog. In this way, he tries to avoid the fate that pigs usually have and gain the owner's approval. The story is structured clearly and understandably, and when the owner says: "That'll do pig" in the climax, there are few dry eyes left.
However, the structure of Life of Chuck, which starts with the ending and leads to the final climax through flashbacks and an annoying narrator (Nick Offerman), is, despite the high expectations, just bland and predictable.
The film had a good representation of racial minorities, but in these times of the world, I wondered why the main character had to be Jewish. Jews are a constant minority in Hollywood films, but shouldn't we strive for equality in this age of inclusivity? When was the last time we saw Inuit culture and language represented on the big screen? And was it really true that Elvis was the last Cherokee Indian to represent his own minority in films? And where are the Finns?
The movie experience was not particularly memorable and in all honesty I can't really recommend The Life of Chuck to anyone.